Pään määräämättä

Päämäärättä, ymmärtämättä elämänsä tarkoitusta.
Eläen ja tehden juuri siinä tarpeellisen.
Kiitollisena kumartaen suurta mysteeriä.
Onnen avaimet.

Vaan ihminen aina hamuaa jotain muuta. Hallintaa, mielihyvää, suurta tunnetta, voittoa, omistamista. Ja samalla hän on keskellä suurinta ihmettä, elämää. Sydämensä ja mielensä avaamalla sille tuntee kaiken kattavaa kiitollisuutta. Ja se syrjäyttää muut tunteet: ahdistuksen, pelon, epätoivon, toivottomuuden…

Näyttämöltä voi siirtyä suoraan oikeaan todellisuuteen. Aikoinaan on kuvitellusta todellisuudestaan paennut näytelmään jota esitetään kaikkialla. Koska olet viimeksi tavannut ihmisen, joka näkee eikä vain katso, tai tämän päivän tapaan vie asian vielä pidemmälle: katselee kuvitelmaansa näkemättä mitään muuta kuin omien pelkojensa kuvajaiset?
Ihmiset kulkevat toistensa ohitse, ajattelevat ja päättävät toisen puolesta sekä kuvittelevat elämän toiselle ihmiselle koskaan tutustumatta tähän. Tai edes itseensä.
Ihmiset elävät luodussa todellisuudessa, säännöissä miten pitäisi olla. Säännöissä jotka on jonkun tarve luonut: tarve hallintaan, voittoon, ikuiseen elämään.

Mysteeri on olemisessa. Siinä. Juuri nyt. Eikä sitä voi avata järjellä tai luoda ajatuksella. Puhumattakaan tutkimisesta tieteellä ;-)